Metsäekosysteemien uudistava eli regeneratiivinen käyttö keskittyy ekosysteemien ja ihmisyhteisöjen elinvoimaisuuden vahvistamiseen ihmisten ja muun luonnon yhteistyöhön perustuvassa yhteiselossa. Siinä ekosysteemejä hyödynnetään kohtuudella, paikan ekologisia ominaispiirteitä kunnioittaen sekä hyvinvointia paikallisyhteisöön luoden. Miten Suomessa puhutaan metsistä, ja miten niistä pitäisi puhua, jotta voisimme päästä edes tällaisen ajattelun äärelle?
Suomessa metsäekosysteemit on edelleen altistettu teolliselle käytölle niin kokonaisvaltaisesti, että tapamme nähdä ja puhua metsistä on muokkautunut sen mukaiseksi. Metsäammattilaiset, monet metsänomistajat ja metsien tutkijat on koulutettu näkemään metsät käsittelykuvioina, luonnon monimuotoisuus operatiivisina haasteina, saatava hyöty vain euroina ja motteina. Mittaamme kansallisesti metsävaroja, joilla tarkoitamme puutavaraa, ja arvioimme metsän tarjoamia ekosysteemipalveluita luonnonvarojen optimoinnin näkökulmasta, emme pidemmän aikavälin kestävyyden kautta. Metsätalouden tueksi rakentuneet järjestelmät, kuten Metsäkeskus ja metsänhoitoyhdistyskenttä, opettavat edelleen uusia metsänomistajia puhumaan metsätalouden kieltä ja arvottamaan metsiänsä teollisuuden näkökulmasta. Metsiin on myös lainattu termejä maataloudesta, mikä sekin muokkaa mielikuvaa hyvin hoidetusta metsästä puupellon suuntaan: puhutaan metsänviljelystä, harvennuksista ja lannoituksista, ojia kaivetaan ja maata muokataan, ennen jopa aurattiin, ja muita lehtipuita kuin koivua torjutaan myrkyillä kuin rikkaruohoja.
Metsät kyllä pärjäisivät ilman, että ihmiset niitä “hoitavat”. Sanat luovat todellisuutta, jossa metsiä koskevia päätöksiä tehdään. Ajattelun muutos voikin syntyä kielestä, jota metsistä käytämme.
Samaan aikaan teollisuudessa toimijat opettelevat näkemään metsän puilta, eli ymmärtämään ekosysteemien dynamiikkaa ja vaikutussuhteita. Metsävarojen lisäksi yritetään löytää tapoja mitata monimuotoisuutta, luonnonhoitotoimien vaikuttavuutta sekä ennallistamisen hyötyjä ja kustannuksia. Hitaiden ja kompleksisten prosessien, kuten esimerkiksi maaperän hiilivarastojen kehittymisen tutkimuksissa mallinnukset ovat tuoneet uutta tietoa, jonka merkitystä yritämme paraikaa tulkita.
Tarvittava kestävyysmurros ja uudistavalle polulle pääseminen tarkoittavat kuitenkin suurempaa muutosta metsiin liittyvässä ajattelussa: metsien uudistumiskyky tulee ymmärtää laajemmin kuin vain puuntuotannon näkökulmasta. Hyvinvointimme kannalta paljon olennaisemmat ja laajempivaikutteiset hyödyt, kuten maisemalliset ja monikäyttöarvot, puhtaat ekosysteemit, kasvien yhteyttämispalvelut ja lähiluonnon terveyshyödyt tulisi arvottaa yhteiskunnallisesti puuntuotannon edelle. Vasta ekologisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin toteuduttua voi puuntuotannon arvioida olevan uudistavalla polulla.
Metsänomistajien kouluttaminen metsäteollisuuden puheeseen tulisikin lopettaa mitä pikimmin. Metsäteollisuuden toimijoiden tulee sen sijaan opetella jälleen ymmärtämään metsänomistajien ja koko paikallisyhteisön tarpeita sekä vauhdittaa paradigman muutosta organisaatioissaan. Metsien ajatteleminen käsittelykuvioina estää näkemästä niiden laajempia ekologisia arvoja. Myös ne pitäisi pystyä huomioimaan, jotta metsien käsittely ei vahingossa johda esimerkiksi alueen ainoan viherkäytävän katkaisemiseen, maakunnan viimeisten vanhojen metsien hakkaamiseen, monille poikkeuksellisen tärkeän lähimetsän turmelemiseen tai toisten ihmisten elinkeinon katoamiseen.
Toimijoiden on opittava ymmärtämään dynaamisten ekosysteemin toimintaperiaatteita. Lahopuustolla, maaperän rakenteilla ja eliöstöillä, pienvesillä ja soilla on tärkeä osansa metsäekosysteemien uudistumiskyvyn ylläpitämisessä, eikä ekosysteemeissä ole mitään ”ylimääräistä”, jonka voi korjata pois tai muuttaa sen toimintaperiaatetta ilman, että sillä olisi vaikutuksia. Motit ja eurot kertovat toistaiseksi hyvin vähän meidän metsiemme tai paikallisyhteisöjemme hyvinvoinnista, joten uusia sanoituksia ja ymmärryksen laajentamista tarvitaan nopeasti.
Johanna Haapala